Ompelukärpänen puraisi minua noin 10 vuotta sitten. Kangasvarastoni kasvoi nopeasti ja kauhistelevalle miehelleni tokaisin, että "ei tämä innostus kauaa kestä, älä pelkää". Mitä meninkään sanomaan. Puraisun vaikutus näkyy edelleen ja sen vaikutus tuntuu vain kasvavan. Enää en ompele vain lastenvaatteita ja verhoja, vaan nykyään pitää kokeilla kaikkea uutta ja mielenkiintoista. Omia rajoja täytyy kokeilla. Välillä on itketty osaamattomuutta ja lyöty rätit lattiaan, mutta aina uusin voimin tulee jatkettua. Nyt uusimpana innostuksen aiheena on aplikaatiot ja tilkkutyöt. Haaveilen jo peitonkin teosta...

Näiden kahden mekon väliin mahtuu vuosia väliä, tytär kasvaa, mutta äiti ompelee... Mekot pitävät sisällään tunteita laidasta laitaan, ja liikuttumatta niitä ei voi katsella. Yksi vuotias tytön tyllerö pienenä morsiusneitona serkkuni häissä, äidin heikoin taidoin toteutettu valkoinen prinsessaunelma päällään ja hiuksiin teipattu rusetti päässään. Vuosia myöhemmin tytär piirsi paperille kaavan millainen synttärimekon pitää olla, ja tämä toistui useana vuonna peräkkäin. Minä yritin täyttää toiveen ja luultavasti siinä onnistuinkin. Ja aika monta mekkoa, naamiaisasua, talvihaalaria, yöpukua ja prinsessahörhelöä tähän väliin mahtuu. Omansa ovat saaneet isoveli, kummilapset, serkkujen tenavat ja itsellekin tulee joskus jotain tehtyä.

88211.jpg

88212.jpg